Mikael Jungnerin kirjoitus leipäjonoista on herättänyt keskustelua. Jungnerin mukaan “yksikään yhteiskunta ei ole onnistunut poistamaan köyhyyttä julkisilla järjestelmillä”. (http://mikaeljungner.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230942-ruuan-jakaminen-tarvitseville-on-enemman-ratkaisu-kuin-ongelma) Mielestäni kyse on lähtökohtaisesti sosiaaliturvan rakenteellisista valuvioista, jotka ovat olleet tiedossa kauan ja myös päättäjien ratkaistavissa. Miten sosiaaliturvajärjestelmää on muutettu sitten 90-luvun, jolloin leipäjonot ilmestyivät?
Köyhäksi ja leipäjonoon päätyy esimerkiksi sairastumalla. Jos KELA tai työeläkelaitos ei myönnä työkyvyttömyyseläkettä sairaalle, edessä on minimitoimeentuloille putoaminen. Näitä “yksittäistapauksia” on hämmästyttävän paljon. Mitä sairauksiin ja ravitsemukseen tulee, erityisesti sairaille hyvälaatuinen ravinto on ensiarvoisen tärkeää. Sairaille tulisi varmistaa puoli kiloa vihanneksia ja hedelmiä päivässä sekä laadukkaat, monipuoliset proteiinin lähteet.
Ruuan jakelu on yksi tapa vähentää hävikkiä. Parempi olisi toki ajatella toisin tavatonta valikoiman kirjoa ja tarjonnan määrää. Onko nykyinen valikoima todella tarpeen? En myöskään pidä ajattelutavasta, jossa köyhille voi tarjota mitä tahansa ylijäämää vain siksi, että he ovat epäonnekseen päätyneet köyhiksi. Jos ajatellaan edes keskipitkällä aikavälillä yhteiskunnan etua, myös köyhille pitäisi järjestää edellytykset hyvälaatuiseen ravitsemukseen. Tämä vähentäisi omalta osaltaan elämäntapaperäisiä sairauksia, kun ruuasta ei tarvitsisi säästää. Mistäpä muusta köyhä lopulta säästäisi?
Leipäjonot ovat häpeällisiä. Eivät niille, jotka niihin joutuvat, vaan yhteiskunnalle, joka ei halua tehdä tarvittavia muutoksia leipäjonoista eroon pääsemiseksi. Pienimpien sosiaalitukien korottamisesta tulee aloittaa. Lisäksi remonttia voidaan jatkaa esimerkiksi terveydenhuollon asiakasmaksujen poistamiseen. Toimeentulotuesta nämä toki korvataan, mutta asiakas maksaa ne ensin itse ja maksut ovat pois muusta elämisestä ennen korvauksen saamista. Niistä on myös mahdollisuus saada vapautus, mutta tämä on taas kerran paperisodan takana ja mahdollisuudesta ei edes moni tiedä. Voi myös kysyä, miksi elämässä epäonnisempia halutaan rangaista vielä paperisodillakin. Seurakuntien diakonia kuormittuu pelkästään näiden hakemus- ja lomakesulkeisten vuoksi. Heidän asiakkaansa eivät välttämättä osaa tai sairauksien vuoksi jaksa hakea kaikkia mahdollisia tukia ja huojennuksia.
Tukien ja maksuvapautusten käsittely aiheuttaa myös kustannuksia. Yksityisellä sektorilla on arvioitu, että 20 euroa on raja summalle, joka edes kannattaa laskuttaa, koska laskuttaminen itsessäänkin maksaa. Tarvittaisiin asiantuntijoiden tekemä selvitys näiden laskuttamisten hinnasta, se on todennäköisesti yllättävän korkea. Kun laskuja taas hyvitetään toimeentulotukena, kahteen kertaan käsittely maksaa lisää. Tästä rahojen ja papereiden kierrätyksestä eivät hyödy ainakaan köyhät eikä yhteiskunta kokonaisuudessaan.
Suomi joutui jo vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan rikkomisesta sosiaalisten oikeuksien komitean tarkkailulistalle. Komitean mukaan kansalaisten minimitoimeentulon taso on Suomessa liian matala. Päätös tuli vuonna 2012 tehdystä kantelusta. (http://yle.fi/uutiset/3-7797709) Ongelman ratkaisu voidaan aloittaa nostamalla pienimpiä tukia ihmisarvoisen elämän takaavalle tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti